limejä

paljon tapahtuu ja on tapahtumatta. on hyvä olla vaikka välillä toivookin että nukkuisi vähän pidempään kuin yön yli. koulu on saanut oloni vähän riittämättömäksi, samoin omat sosiaaliset taitoni, mutta ei niistä pidä huolia. ajatuksia olen paljon kirjoittanut ylös, mutten oikein ole uskaltanut julkaista mitään, joko ovat olleet liian henkilökohtaisia tai epäantoisia lukukokemuksia.

27/10/2016

pitää kulkea vähän kokoajan varpaillaan, mikä tuntuu kovin puuduttavalta.

varpaillani seisten koen olevani pidempi, vaikken pitkää ole nähnytkään (paitsi teidät)

mutta silti se kai vähän hurmioittaa, nähdä asiat  edes hieman eri kulmasta

koska pienetkin tvistit tässä tilanteessa, kun lehdet putoilevat hirvittävää tahtia maahan, saavat tuntemaan olon hieman virkeämmäksi

vähän kuin olisi juonut gin tonicin kolmella limellä. 

muutos on jo kauan ollut ajan henki. siitä minä puhun ja innostun ja koen sitä paloa mistä aina jaksan selittää väsymättä. 

muutosta ja muutoksesta muutokseen. 

eikai se voi olla julmaa

jos joskus kaipaa etäisyyttä ja sen kolmannen limen viipaleen sitruunan sijasta?

ei pahalla.

Tuntui hyvältä kun sanoit että loppujenlopuksi mehän elämme täällä vain itseämme varten. 

olet ihan oikeassa,

pitäisi varmaan kirjoittaa tuo ylös ja pistää jääkaapin oveen tai tatuoida kämmeneeni. 

ei itseensä keskittyminen ole itsekkyyttä 

mutta pelkästään tuon edellisen lauseen kirjoittaminenkin tuntui jotenkin pahalta

kun minä en muuta niin halua kuin että kaikilla olisi hyvä olla. 

kutkutus

tuntuu etten kompastu yhteenkään esteeseen vaikka kuinka kävellessäni olisin hurmiossa. olo on täynnä helpotusta, innostusta ja mitä miellyttävimpiä tuntemuksia. tunnen olevani hetki hetkeltä lähempänä sitä pistettä mihin tuntuu olevan tarkoitukseni päästä. koen voimakkaita tuntemuksia elämästäni, itsestäni ja kanssaeläjistä, uusista ja vanhoista unelmista, toisten haaveista ja saavutuksista.

mutta en minä aijo rakentaa vain niitä pilvilinnoja ja olla pelkästään kevytmielisenä humuileva. aina voi kehittyä, luoda uutta ja tähdätä korkeammalle. mikään ei ole valmista, en sanonut missään vaiheessa niin.
on hienoa nähdä kasvua ja kehitystä.

miksi niin hyvä olla

mieleeni ensimmäisenä tulee kaksi asiaa.

kohta on muutto uuteen kotiin, se tarjoaa muutoksien syksylle ihanteellisen pohjan. ennen lähinnä kammoksuin muutoksia, mutta nyt koen niissä lähes aina jotain ihanaa ja vähän kutkuttavaa.
se kutkuttavuus. miten jossain vaiheessa huomaa että asiat ovatkin menneet niinkuin pitääkin, vaikkei ensin siltä tunnu laisinkaan. muutokset aina tuovat jotain uutta ja jännittävää eloon. rikotaan rajoja ja heittäydytään tuntemattomille alueille. ei jumahdeta ja toisteta jo tylsäksi käynyttä kaavaa.

itsetunto ja itsevarmuus on mulle aina jollain tapaa ajankohtainen teema. se on se kompastuskivi, mutta kuten jo alussa sanoin, en kompastele. tuntuu että monta omaa juttua on löytynyt, saan ilmaistua itseäni monin tavoin paljon helpommin ja rohkeammin kuin ennen. huomaan itsessäni paljon kehitystä, mikä saa itsevarmuuteni voimistumaan. ihan kuin se oma paikka olisi muotoutumassa ja koen oloni itsevarmaksi siinä, mutta mikä tärkeintä, myös sen ulkopuolella. enää ajatukset eivät ole niin epävarmat toisten seurassa omista tekemisistä. yksin siihen en olisi pystynyt joten kiitos.

pieni ajatusten purku on nyt tehty. moimoi.

paloa

Syyskuu alkoi kolme päivää sitten ja pienten merkkien perusteella voisin sanoa, että tuleva enteilee hyvää. kesä on aina ollut vähän luovuustaukoa mulle, kaikki on aika sellaista tasaisen iloista, ilman sen suurempia ja tunteikkaampia tunteita ihan mataluuksista rajattoman korkealle. siks mä oon nyt syksyyn päin käännyttäessä ihan inspiraatioövereissä. tunteehan kesällä paljon, mutta erilailla.

Inspiraatiota olen lähinnä havainnut pukeutumisen ja kirjoittamisen saralla, oispa loputtomat resurssit toteuttaa itseään. itsensä toteuttaminen lieneekin mun vakiovastaus, kun kysytään mitä haluun tehä tulevaisuudessa/mikä on mun tavote/jnejne. tiedä sitten.
Se on äärinmäisen tärkeää, että rohkaistuu toteuttamaan itseään miettimättä liikaa muuta maailmaa ja sen ajatuksia. ajattelemaan omilla aivoilla, uskaltautuen tarttumaan mahdollisuuksiin joita muut eivät välttämättä edes näe tai pidä minään.

Mulle jäi aika pahat alitajuntahaamut ala-asteelta kun omaa tyyliäni aina haukuttiin, mä nyt vaan halusin käyttää ruutuhousuja kaikkine remeleineen ja bändipaitoja ja ihan kaikkea mikä nyt tuntui minäkin hetkenä hyvältä. ihailen kuitenkin suuresti sitä, miten mä jatkoin pukeutumista omalla tyylilläni, mutta olin henkisesti ihan puhkirikkipoikki. se alitajunnassa pyörivä non-stop soimaus tyylistä ja ulkonäöstä raskautti elämää ja pikkuhiljaa se alkoi näkymään myös kausina kun en vaan uskaltanut pukeutua mitenkään mulle tyypillisesti.

Se asia mikä saa mut nyt jopa vähän liikuttumaan on se, miten kauan kaikki nuorena saatu vihapuhe jäi mieleen vellomaan. tietenkin koska erottuminen muista on noloa, ei sellaisen kanssa aina kehtaa edes oleilla. Tuli pelko, että jos olen liian oma itseni, ei saa kavereita ja joutuu elämään yksin. arvatkaa kelaanko vieläkin välillä näin.

Lapsi on niin raakile ala-asteella, ja on muuten myös julmimmillaan. kun niin pienenä, ihan täydessä kehitysvaiheessa saa vihapuheita päälleen, ne myös omaksuu helposti. vähän kuin hyppynarulla hyppimisen tai jonkin laulun. tää on sellanen asia, mikä aiheuttaa todella usein suurta tuskaa mun mielen sisällä, että millaisen itsetunnon pohjan välillä toiset lapset (ja aikuiset) luovat toisille. miten sitä voisi kitkeä pois. miten saisi sen pohjan korjattua näin vanhemmalla iällä, tuntuu kuin jotkin ilkeydet olis kiinnitetty jollain superliimalla kiinni itseensä ja se tuntuu niin typerältä ja turhalta.

Oon jonkin verran puhunut muidenkin ihmisten kanssa tästä ja siinä ollaan usein tultu tulokseen että tän kaltaiset kuviot ovat tajuttoman yleisiä. varmaan jokaisella on joku juttu, mistä pienenä on saanut sanomista päälleen ja ne sanat edelleen ovat selkeänä mielessä. me ollaan niin monien sattumusten summa, että kai niilläkin on joku tehtävä meissä, kunhan ei vaan anna valtaa niille alitajuntahaamuille.

yksi osa itseni toteuttamista olisi se, että mun sanat voisivat inspiroida ja rohkaista muita. mä koen suorastaan tarvetta auttaa muita vahvistamaan niiden persoonaa, omaperäisyyttä ja itsetuntoa. koska menneisyyteen ei enää voi palata ja korjata sen pohjan rakentamista, on nyt korkea aika tsempata toisia ja edesauttaa suvaitsevaa ja innostavaa ilmapiiriä.

-tee niitä juttuja mitä kohtaan koet paloa
-kokeile uusia asioita ja sitä kautta löydä se oma tiesi
-älä etsi aina ensimmäisenä vikoja itsestäsi jos jotain epämiellyttävää tapahtuu
-hakeudu sellaisten ihmisten joukkoon, joiden kanssa koet ettei sua rajoiteta ja saat toteuttaa omia juttujasi
-anna myös muiden toteuttaa luovuuttaan
(tietenkin pitää muistaa että omien juttujen toteuttaminen ei saa satuttaa ketään muuta tai olla loukkaavia yms!!)  

musta tuntuu että palaan tähän aiheeseen vielä joskus.

hei hei

junamietteitä

Koulu alkoi ja tuulen sävy muuttui paljon kalseammaksi. pakollakin sitä ajautuu muistelemaan tapahtumia vuoden takaa, ne olivat täynnä unelmia sekä s e k a v u u t t a. en osannut edes aavistaa asioiden valitsevan tämän suunnan, mihin edetä. saan olla onnellinen monesta asiaa.

Syksy runnoo tietä hirveää vauhtia tullakseen tänne meille. en oikein oo kyennyt sisäistämään sitä vielä. syksy osasi yhdessä jos toisessakin vaiheessa olla mulle todella rankkaa aikaa, mutta aina kuitenkin oon siitä nauttinut kaikessa rujoudessaan. ainakin saa pukeutua mielivaatteisiin ja heittää hyvästit paskoille kesähiteille. mutta silti tuntuu, että jokin jäi pahasti kesken ja se ajatus nyt vain jatkaa mieleni vaivaamista.

Oon jälleen junassa, nyt menossa Helsinkiin. Siellä on Musta Kallio meiningit, Floweille ei ihan riitä varallisuus. junamietteet eivät oikein ole kummoisetkaan tältä erää, sillä en saanut käteeni kahvikuppia ja pieni päänsärynkin poikanen vaivaa mua, varmaan juurikin sen kahvin puutostilan vuoksi. puuttuu se täydellinen junakombo ja se vähän harmittaa, kun useimmiten varallisuuteni ei riitä myöskään junamatkaamiseen ja bussissa ei tunnelma ikinä nouse ihan tähän pisteeseen. huh mitä hekumointia.

Vähän kai herkkäkin olo, se melkein vuosi sitten tapahtunut samaisen reitin käynyt junamatka tuntui sen seikkailun alulta, millä mä vieläkin olen. toivottavasti tämä  ei tule loppumaan vielä pitkiin aikoihin, vaikka jo nytkin muotoaan se on muuttanut melko huomattavasti.

Voi jukra.

sano

Kuluneet viikot ovat hellineet. nyt kun koitin eritellä että miten, esimerkiksi menneiden tapahtumien osalta, en oikein saanut mitään päähäni.

ei sillä, että olisin ollut kokoajan niin jurrissa tai tekemättä mitään, vaan kai ne hetket silloin tapahtuma-aikana ovat vaan niin mukanaan vieneet, että näin jälkeenpäin vaan pällistelee.

Useasti on tullut kuultua yhdeltä jos toiseltakin, kuin myös itseltäni, ongelmia ja murheita ja sen sellaista sekalaista, mutta yleensä yksi asia on ollut jutun juju, ydin ja avain.

Pitää ottaa ne mietityttävät asiat puheeksi. 

Rohkaistua ja sanoa ääneen.

Mä muistan ne lukuisat pitkät tunnit, kun olin päiväkodissa astunut jonkun leluautotallin päälle sokkoa leikkiessä ja sen katto meni paskaks. niin piilotin sen pitkien verhojen taakse ja kotona mä vaan olin vaikeena.

niin sitten ikuisuuden tuntuinen jatkumo katkesi ja sanoin siitä vanhemmille, jotka pelkäämäni reaktion sijasta olivat iloisia, jopa ylpeitä, että rohkenin kertomaan. seuraavana päivänä päiväkodin jollekin työntekijälle siitä sitten kertoivat ja mä pahoittelin, asia meni paremmin kuin mitä kuvittelin. sen jälkeinen olo oli hämmentävän levollinen, ihan kun siitä helpotuksen määrästä olis saanut jonkun ihme supervoiman.

JA EI. ei ole mitenkään "eri asia" näin velvollisuuksien ja monimutkaisien ihmissuhteiden maailmassa puhua toiselle, kuin mitä silloin 5-vuotiaana. aiheet muuttuu, mutta tuntemukset pysyvät yhtä jännittävinä silloin, kun kyseessä on jokin asia mistä puhuminen tuntuu ensin aivan mahdottomalta ja ahdistavalta.

On ihan liikaa tabuja, luonnollisia asioita joista ei vaan kuulu puhua. aiheita joista vaan kuuluu vaijeta koska eihän kukaan muukaan niistä puhu.

liian likaisia, henkilökohtaisia, rumia, arkoja...... mukamas.

voitaisko rikkoa jo ne rajat.

Yleensä ne asiat, jotka tuntuvat betonikengiltä jaloissa tai ahdistavalta kaula-aukolta villapaidassa, joista on vaikea puhua ja herkästi niistä kertoessaan kiertelee ja kaartelee, ovat juuri sellaisia asioita jotka ovat leimaantuneet yleisesti juurikin tabuiksi tai sitten aiheuttavat häpeää tai pahaa omatuntoa.

Sano se silti.

Tulokset voivat olla yllättävät erittäin positiivisella tavalla.

Hyvää viimeistä heinäkuun päivää

vetelyyttä

Oleilen jälleen hetken helsingissä. huh helsinki, mulla on ollut tosi kauan ristiriitainen suhtautuminen tähän kaupunkiin, mutta on tää aika miellyttävä loppupeleissä. täälä useammin rakennukset mätsäävät toisiinsa, se on ainakin yksi plussa verrattuna tampereeseen.
Mulla on ollut jo jonkin aikaa suhteellisen huoleton fiilis, mitä nyt välillä mietityttää eihän mun avokado ja onnenbambu näänny vesivajeeseen, mitenköhän mä kestäisin jos mulla olis lemmikki...

niin rento fiilis että välillä vähän mietityttää että enhän käy ihan veteläksi. mutta se on ihan okei. on myöskin okei aloittaa ex tempore seikkailuja sekä välillä herätä kahdelta ja olla tekemättä mitään, antaa pään olla tyhjänä. vetelyyksiä on hyvä välillä suoda itselleen, mutta ainakin suosittelen että jotain pitoa on hyvä pitää jäntevämpäänkin elämään. BALANSSI.

voi äh,

vaikka on ollut lungimpaa kuin Ceebrolistics - Hyviä Juttuja biisi, niin oon välillä joutunut aloittamaan aamuni heräämällä kamalista unista. oon alkanut näkemään unissani kauhukuvia tilanteista, joissa mun kaverit ilmoittaa ettei halua olla enää mun seurassa. aika paska mäihä, että kerran ala-asteella tapahtunut tilanne seuraa mua edelleen unissani, n. 8 vuotta myöhemmin. kiusaaminen on ollut aihe, mistä oon jo kauan halunnut kirjoittaa, mutten vielä ole siihen oikein osannut syventyä. joku päivä sitten. ehkäehkäehkä. joo.

aloin tässä miettimään, että sattuisiko teillä olemaan mitään aiheita, joista haluaisitte mun kirjoittavan. mä kovasti pidän sellaisista kirjoituksista, missä on joku teema. ja vielä hauskempaa olisi, jos se teema olisi joku, mistä ootte erityisen innokkaita lukemaan. mä kun tykkään jaella kaikenmoisia ajatuksia ja ehkä jollain tapaa myös viisauksia muille. voisinhan mä tietysti tehä vaikka kokkauspostauksenkin, jos villiksi käyn.

lukittuja

oon aikalailla ihan pihalla, vähän paha olo ja sitten siinä pohjalla kuitenkin on tasainen onnellisuus.

se on niin ristiriitaista ja ällöö että kaikki on niin tasapainoista ja samassa hetkessä mielessäni vallitsee suhteellisen täydellinen epätasapaino, mitä ulkoinen tasapaino pyrkii tasapainoittamaan.

ihmeellisiä päiviä, voisin antaa vaikka kuluneen viikon ajalta jokaiselle oman kuvauksen tms.

ma - söin (luultavasti) ekaa kertaa ikinä lehtikaalia 

ti - kaikki tuntui tosi hyvältä, annan tälle päivälle 10 pistettä

ke - join venäläistä vodkaa sitruunalla, sitruunan makuisen kivennäsiveden sekä jäiden kera

to - kärsin vodkan jälkivaikutuksista ympärilleni rakennetun majan pimennossa

pe - unohdin avaimet sisälle ja jouduin maksamaan 30e oven avauksesta

la - koin suurta onnea ja viereisen puistoporukan mies avasi hienosti kruunukorkkipullon

su - luulin että tää päivä meni jo mutta huomasin että elänkin tätä paraikaa

on loppupeleissä perin vähän sanottavaa, sillä koen lukittuja reittejä ajatuksissani, oliskohan kustantanut paljonkin extraa, jos huoltomies olisi nekin avannut. 

toisaalta hullaannun täysin miettiessäni tulevia päiviä, niitä kahta uutta paitaa mitkä ostin kirpputoreilta ja ajatusta yleensäkin siitä, mitä kaikkea hyvää vielä onkaan edessä. oli muuten eilen taas pari täältä tullaan elämä -momenttia kun taustalta soi festarimusiikki ja sillon kun näkyi tamperetta ja huvipuistoa ja näsinneulaa iltasella. 

1

voi juku miten monia eri tunnetiloja on mahtunut pieneen hetkeen.
kesäkuussa en juurikaan ole ollut yksin, mutta silloin kun oon ollut, on ollut useasti myös huono olla.
mä tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa, mutta liiallisissa määrissä se tekee lähinnä pahaa. sitten se vasta onkin riski tilanne, kun asuu yksin ja kaverit on jossain muualla.
niin mä oon vähän itkeskellyt ja potenut ahdinkoa ja sitten kiivennyt sen ahdingon yli ja sit on tullut taas korkeanpaikankammo ja oon hivuttanut itteni takas sinne juurelle surkuttelemaan.

tulisi opetella asennoitumaan erilailla yksin olemiseen, ottaa siitä enemmän irti ja nähdä se mahdollisuutena, ei häpeiltävänä tai välteltävänä asiana.
enhän mä itse ainakaan osaa heti tosta vaan sisäistää täysin tätä ajatusta, mutta oon mä ollut ehkä vähän enemmän tuotteliaampi. oon puuhannut kaikenlaista ja alkanut laittaan for real ruokaa, yleensä kun mun viikottain toistuva nistipata on ollut se (niukka) ravinnonlähde. mulla nyt muutenkin on aina taipumuksena keksiä kaikkia pieniä projekteja, nykyään useiten liittyen mun kodin sisustamiseen jne.

Voi olla, että tasapaino on lähtenyt yksin olemisen ja sosiaalisen kanssakäymisen väliltä. jos on kokoajan ihmisten ympäröimänä, se pudotus yksin olemiseen voi olla raskas ja kova. toisin on silloin kun pitää huolen, että on sopivasti aikaa pelkästään itselleen sekä omille ajatuksilleen ja tarpeilleen kuin myös kavereille ja yhdessäololle, epäilisin tän olevan ihan järkevä ajatus.

yksin ollessani kehitän itseäni eniten. oon toivoton itseni analysoija, ja siksi tarvitsenkin aikaa itsekseni vähän niinkuin käsittelemään toimintaani vaikkapa kaveriporukassa ja muutenkin ihmisten ympäröimänä. pitää pitää itsensä tunteminen vahvana, ja ainakin mun suhteen se suurin käsittely tapahtuu yksin, vähän samalla tavalla kuin nukkumisen aikana ihmiskeho palautuu.
se balanssi tässäkin tilanteessa on hyvä pitää mielessä, sillä jos taas on liikaa yksin ajatustensa kanssa ilman kenenkään toisen näkemyksiä, ajatukset helposti menettävät todellisen muotonsa, eivätkä saa muita näkemyksiä peilailtavaksi mikä saattaa johtaa vääristyneisiin käsityksiin.

avainjutut siis ovat: balanssin pitäminen oman ajan ja kanssakäymis ajan välillä ja se, ettei yksin olemista tulisi mustamaalata.

tässä aamumietteeni, ehkä hieman raakileena. se on ärsyttävä tunne kun ajatukset ja kirjoitusmood eivät kohtaa ja tulee vähän väkisin vääntää ajatukset tekstiksi. ehkä siis palaamme vielä tähän aiheeseen myöhemmin, vaikka kun oon koittanut itsekin vähän sisäistää näitä pohdintoja.

Moi.